Viime viikolla treenasin kevyesti.

Viikon pääharjoituksina olivat keskiviikkona juostu kiihtyvävauhtinen kymppi (4:31/km), sekä lauantaina juostu 7x400m, kahden minuutin palkkareilla.

Nelisataset menivät melko hyvin sinne minne pitikin, niiden kulkiessa 1:18, 1:23, 1:23, 1:17, 1:21, 1:23 ja 1:18, tossuina minulla oli Adidas adizero Aegikset. 

Suurempia jumituksia ei tuo harjoitus myöskään aiheuttanut.

 

Alkuviikosta sitten lepäsin ja tein vain tiistaina hyvin lyhyen kolmen kilsan palauttavan lenkin, joka oli äärimmäisen vaikea.

Jalat olivat täysin jumissa.

 

No, päätin silti lähteä keskiviikkona juostavaan Pirkkalan Hölkkään, vaikkakin siellä vuonna 2011 juoksemani lenkki oli vaikeimpia koskaan, reittihän on täynnä nousuja.

Korkeuseroakin 10,57 km lenkillä kertyy 102 m.

Reitti ei siis sovi minulle yhtään ja sen todistaa myös kiistattomasti siellä vuonna 2011 juoksemani 48:56 min.

Kun vielä viimeistelykin sille oli mennyt täysin onnettomasti, oli ainoa tavoitteeni parantaa edes sekunnilla vuoden 2011 aikaani.

 

Keliennuste sentään oli lupaava, noin +20 ja sadetta.

Matkaan siis, autossa tunsin itseni väsyneeksi ja aprikoin että mitähän tästäkin nyt tulee.

Perillä saavuttua ilmoittautumaan ja sitten vaatteita vaihtamaan. Alkuverkkana tein 2,5 kilsan hidasvauhtisen lenkin ja sen loppuun yhden kuudenkymmenen metrin avaavan vedon.

Vielä juuri ennen starttia kävin vaihtamassa lyhythihaisen paidan pitkähihaiseen, sateen voimistuessa ja sitten ei kun lähtöpaikalle.

Tossuiksi olin valinnut hyvin palvelleet Adidas adizero Adios 2:set.

Inhoan massatapahtumia niiden ryysiksien vuoksi ja Pirkkalassa ryysis oli aivan kaamea.

Startin tapahduttua sännättiin matkaan, juoksijoita oli joka puolella ympärilläni ja monet juoksivat hitaampaa kuin itse ja jouduinkin jatkuvasti sipsuttamaan etten törmäisi kehenkään.

Hetken teki mieleni tehdä kuten vuonna 2011 ja kiertää pientareen kautta hitaampien ohitse, hylkäsin kuitenkin sen ajatuksen äkkiä ja tyydyin sipsuttelemaan hitaampien perässä.

Nelisatasen vedot olivat lisänneet entisestään nopeuttani ja pikkasen alle neljän minuutin vauhti tuntui todella hitaalta tasaisella.

 

Kahdeksansadan metrin jälkeen alkoivat sitten tutut killerinousut.

Eka lyhyehkö nousu meni vielä joten kuten, mutta seuraavat hidastivat jo vauhtia selvästi.

Eka kilsa pikkasen päälle neljän minsan, taisi mennä 4:12.

Nousut jatkuivat edelleen, yhä jyrkempinä ja pitempinä toisella kilsalla, joka oli kierroksen vaikein ja myös kolmas kilsa oli vaikeaa.

Kierroksen loppua kohden reitti helpottui ja puoliväliin saavuin hieman alle 22 minsan.

Laskeskelin että ilman täydellistä sammumista ennätys paranisi kevyesti.

Toisen kierroksen eka kilsa vielä kulki kohtuullisesti, joskaa ei nopeasti.

Mutta seitsemäs kilsa oli koko kisan hitain, jo toisen kerran jouduin juoksemaan pitkiä, raastavia ja pohkeet hapoille vieviä nousuja.

Sen jälkeen löysin kuitenkin yllättäen uuden vaihteen ja kun vielä sain nauttia kaatosateesta yhdeksännen kilsan aluksi, niin vauhtini kasvoi edelleen.

Kymmenes kilsa kulki jo alle neljän minsan ja lopun tulin 4:05/km vauhtia.

Samanlaiseen loppukiriin en nyt pystynyt kuin Hämeenlinnan puolimaratonilla, siellä juoksin lopun 3:08/km vauhtia.

Loppuaikani Pirkkalassa oli kuitenkin 45:53 min., joka alitti yli kolmella minuutilla aiemman, vuonna 2011 siellä juoksemani tuloksen.

Siihen sain olla tyytyväinen, niin epävarmasti ja täynnä loukkaantumisia oli kauteni mennyt, estäen riittävän harjoittelun.

Yli kolmen minuutin parannus tuolla nousvoittoisella reitillä tyydyttää.